ʙᴏʀɴ ᴍᴀʏ 18^ᴛʜ, 1968, ɪɴ ʟᴜɴᴅ, sᴡᴇᴅᴇɴ
5'9'' ᴛᴀʟʟ, ᴡᴇɪɢʜs 154ʟʙs
ʀᴇsɪᴅᴇɴᴛs ᴀᴛ ᴍᴀɴʜᴀᴛᴛᴀɴ, ʀɪᴠᴇʀsɪᴅᴇ ʙʟᴠᴅ., ᴀᴘᴀʀᴛᴍᴇɴᴛ #176 • ɢᴜɪᴛᴀʀɪsᴛ ɪɴ ᴠᴇʟᴠᴇᴛ ʙᴏɴᴇs • ᴜsᴇs ᴇsᴘ's ɢᴜɪᴛᴀʀs • ᴅʀɪᴠᴇs ʙᴜʀɢᴜɴᴅʏ '65 ғᴏʀᴅ ᴍᴜsᴛᴀɴɢ • sᴜғғᴇʀs ғʀᴏᴍ ʜʏᴘᴏᴋᴀʟᴇᴍɪᴄ ᴘᴇʀɪᴏᴅɪᴄ ᴘᴀʀᴀʟʏsɪs • ʜᴀs sᴏᴍᴇ ᴘʀᴏʙʟᴇᴍs ᴡɪᴛʜ sᴘᴇᴇᴄʜ • ɴᴏ ʙɪᴏʟᴏɢɪᴄᴀʟ ᴄʜɪʟᴅʀᴇɴ • ᴍᴀʀʀɪᴇᴅ

Kolmikymppisenä miehellä todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Ainahan hänen mielialansa ovat olleet ailahtelevia. Välillä mieli kulkee vakaissa kausissa, välillä masentaa ja ahdistaa montakin viikkoa putkeen, välillä taas kaikki on aurinoista ja ihanaa. Henkisesti raskainta on silloin, kun mielialat vaihtelevat useaan otteeseen päivässä. Pahinta tietenkin on, kun tällainen äkkinäinen vaihto tapahtuu kesken lavalla olon. Ilta on voinut olla mahtava, yleisö hoilottaa mukana innoissaan, kunnes jokin pieni osa naksahtaa miehen pään sisällä ja mistään ei tunnu tulevan mitään; soitto tuntuu menevän päin prinkkalaa eikä mikään tunnu menevän niin kuin pitäisi. Hyvinä aikoina mies on todellinen ilopilleri, höpöttää mitä sattuu hirmuisella kyydyllä sekä varsin levoton kun aina pitäisi olla tekemässä jotakin. Uusia kokemuksiakin tulee näin hyvinä mania-aikoina kerättyä päivä toisensa jälkeen yhä enemmän. Kuten extempore –reissut toiseen kaupunkiin, ilman, että matkan tarkoitus on ollut vain lähteä juomaan vaan tutustua uusiin ihmisiin, mieluiten musiikkipiiriläisiin ja uusiin bändeihin. Tai juuri kolmekymmentä täytettyään miekkonen päätyi kokemaan, millaista on naida sovituskopissa. Muutenkin seksuaalisesti aktiivisen miehen halut vain heräävät näinä hyväntuulisuuden täydentäminä aikoina. Tosin kun sekoitetaan oluesta ja huumeista saatu sekava olotila, paikymppisen villit päähänpistot, nurenmiehen halut sekä viehkeä reportteri, on seuraavan päivän juorulööpien juttu valmis. Petipuuhien jälkeen oli mies simahtnut näyttävään x-asentoon ja rahanahne paparazzireportteri näki tilaisuutensa tulleen ja nappasi useammankin kuvan Contesta ja tuon näyttävästä miehuudesta. Vielä tänäkin päivänä mies häpeää tilannetta, sillä ei hän nyt ihan kaiken haluaisi julkiseksi päätyvän. Häpeä onkin yksi niistä olotiloista, jonka mies tietää laukaisevan alakuloisuutensa. Hän jaksaa ja jaksaa murehtia vanhoja asioita vielä vuosienkin päästä, ”how I wish I could have done it like this, not like that”. Depressiovaiheen ollessa käynnissä mies onkin yksi ja hankala tapaus. Mikään ei miellytä, kenellekään ei huvita puhua, missään ei ole mitään järkeä. Muutamaan otteeseen hän on jopa mennyt niin pitkälle, että on ajatellut itsensä tapattamista. Tosin ajatukset ovat kaatuneet siihen, ettei hän halaja kivuntunnetta. Lääkitystä mies tähän vaivaansa on hankkinut, mutta pitää sen kotioloissa mahdollisimman lievänä ja tiukentaa sitten tien päälle lähtiessään.

Keskittyminen on aina ollut miehelle jonkinsortin ongelma. Kaikenmaailman pikkuseikat voivat harhauttaa hänet tekemisestä toiseen. Mielialasta toiseen. Ajatuksesta toiseen. Mutta kun mies tosissaan johonkin keskittyy, voi hän jäädä tekemään asioita useaksi tunniksi kerrallaan ja hiomaan niitä täydelliseksi. Perfektionisti kun hän tuppaa olemaan, on jokaisen hänen tekemänsä asian oltava kuin alan ammattilaisen luoma. Vielä tänäkin päivänä on hänen omassa rauhassaan saatava ensin harjoitella joitkin, itsesäveltämiään kappaleita niin pitkään, että ne varmasti onnistuvat ilman minkäänlaisia virheitä ennekuin kehtaa esittää niitä bänditovereilleen. Epävarmuuttakinhan siis on huomattavissa. Ulkoisesti hän ei koe itsestään minkäänlaisia paineita, eikä kokenut noita edes teininä kun muut kamppailivat oman ulkoisen identiteettinsä kanssa. Mies on aina ollut, ja on yhäkin suht tyytyväinen ulkonäköönsä. Tokihan jotakin voisi vähä muutella, mutta näh. Teoistaan hän onkin sitten paljon enemmän stressaavampi. Ja koska miehellä on lievää puheongelmaa, on hänen pysähdyttävä välillä ihan kunnolla miettimään, että mitenkäs ne asiat oikein sanotaan oikeaoppisesti. Englanti on miehen toinen äidinkieli ja vaikka Yhdysvalloissa hän on asunut jo nelisenkymmentä vuotta, sekoittaa hän silti puheeseensa ruotisa. Ei missään merkittävissä määrissä, mutta kyllä sen huomaa ihan jokapäiväisessäkin keskustelussa. Tälläkin on ihan syynsä; vieläkään hän ei ole englantia oppinut täydellisesti puhumaan ja näin vierasta kieltä mukaan sekoittamalla hän osoittaakin, ettei ole täkäläisiä. Näinollen hänellä on lupa tehdä pieniä kielellisiä virheitä silloin tällöin. Ainakin Conten mielestä tämä on ihan hyvä selitys sekakielisyydelle.

Mikään kouluälykkö Conte ei koskaan ole ollut, hyvä että pääsi matematiikankurssinsa läpi. Muutkin kirjalliset aineet olivat vähän kiikun kaakun, kehtaako numeroita mennä äidille näyttämään. Laiska oppilas hän ei tosin ollut, parhaansa aina yritti. Tokihan sitä tuli tuskastumista ja epätoivoa, kun asiat vain eivät päähän uponneet. Tämä turhautuminen aiheutti sitten kiukkukohtauksia jopa tunneilla, ja monesti poika passitettiin ulos luokasta rauhoittumaan. Ja rehtorin puheille kun pulpetilla olleita esineitä alkoi lennellä ympäri huonetta. Lukeminenkin oli ressukalle jo haaste, sujuvasti hän oppi lukemaan vasta neljännellä. Tai sujuvasti ja sujuvasti, onhan hänellä vieläkin sen kanssa ongelmia. Eipä olisi uutta, jos Conte joutuisi lukemaan saman lauseen tai kappaleen useaan otteeseen, jotta pääsisi kärryille mitä siinä tekstissä oikein sanotaan. Kirjoittminen tosin on aina sujunut ilman sen suurempia ongelmia. Ainekirjoituksissa poika vetelikin aata ja beetä kouluaikanaan. Omien tekstien lukeminenkaan kun ei ole vaikeaa ollut, tiesihän hän jo ennestään mitä sanoja kirjaimista oli muodostanut. Yhä aikansa kuluksihan hän vieläkin kirjoittelee juttuja ja mareriaalia on runsain mitoin niin digitaalisessa- kuin paperimuodossakin. Kirjan teko on yksi hänen haaveistaan, mutta vähän se epäilyttää. Ei hän kuitenkaan nyt niin hyvänä kirjoittjana itseään ole koskaan pitänyt, vaikka kuinka joku noita tarinoita onkin kehunut. Eniten hän pelkää negatiivista vastaanottoa. Helppo se olisi tavallisena työläisenä unohtua täysin epäonnistuneen teoksen jälkeen, mutta jo valmiina julkisuudenhahmona sitä ei niinvain unohdettaisikaan. Parempi se nyt vain on Conten kerätä itseluottamusta töitään kohtaan ja jatkaa ajatustensa purkamista pelkkään yksityiskäyttöönsä päiväkirjansa sekä kirjoitelmiensa muodossa.

Turhamaiseksi miestä ei voisi luonnehtia. Kyllähän hänellä rahaa on, eipä hän muuten oisi saanut ostettua vaimonsa kanssa kaksikerroksista kerrostaloasuntoa Manhattanilta, heti Hudsonjoen varrelta. Aika-ajoin Conten sisäinen materialisti kuitenkin nostaa päätään, jos hän jotakin kivaa näkee. Kyllä hän siitä iloitsee, että voi tehdä heräteostoksia ilman, että joutuu sen jälkeen elämään pidemmän aikaa nuudeleilla. Eipä tuota pätäkkää kuitenkaan niin paljoa taskunpohjalta löydy, että sillä nyt ympäri kyliä kehuskeltaisiin. Eikä hän varmastikaan sitä tekisi, vaikka minkälainen miljadööri olisikin. Turha itsensäkehuskelu ja itserakkaus vain suututtaa vaatimatonta miekkosta. Kuuluisuudenkaan mies ei ole antanut nousta päähän. Tai kyllähän sitä aikoinaan vähän jo leijailtiinkin, mutta nykyään mies pitää jalkansa tiukasti maankamaralla. Ei hän näe syytä, miksi alkaa vaatimaan erikoiskohtelua vain sen takia, että hänen naamansa on useammin televisiossa kuin jonkun toisen. Sen kummempaa raideriakaan hän ei pyytele, kunhan talon puolesta vaan voisi olla pari pulloa vettä, olutta sekä pieni pyyhe. Kunnioituksen mies onkin menettänyt monia muita muusikoita kohtaan, jotka vaativat itselleen ties mitä viihdettä back stagelle. Hän on kyllä nähnyt kaikenlaista turhaa vaadittavan. Nöyryyden mies onki oppinut äidiltään, joka aina muistutti, että jokaiselle on oltava mukava – ei sitä koskaan tiedä missä kohden elämää toinen tulee vastaan ja missä asemassa. Tämä nöyryys onkin auttanut miestä etenemään urallaan ja saattamaan hänet hyvään maineeseen. Niin se sana kiertää reportaasipiireissä, kuinka mies mielellään jutustaa haastattelunkin ulkopuolella asioista eikä vain odota kelloaan vilkuillen tilanteesta poispääsyä. Vaikka mies onkin ujo ja onkin ensi alkuun aina se hiljaisempi osapuoli, kyllä hänestä juttua riittää kun vauhtiin pääsee. Välillä pelkkää jonninjoutavaa, mutta kyllä sitä asiatekstiäkin muodostuu tarpeen vaatiessa.
Romantiikkaa Contesta löytyy. Mikäpä olisi mukavampaa, kuin järjestellä rakkaalleen pieniä yllätyksiä sopivin väliajoin. Sellainen kaksin parvekkeella iltapimeällä istuskelu kaupungin valoja katsellen on

Conte on varsin peruspitkä mies, sataseitsemänkymmentä viisi senttiä. Hoikanpuoleinen hän kuitenkin on, painoa kun ei ole seitsemääkäänkymmentä kiloa. Lihaksia hänellä ei ole kuin ne välttämättömät. Mistään bodarista ei siis kyse ole, vaikka hän salilla käykin vähintään kerran viikossa. Sekin kyllä on vain kunnon ylläpitämistä varten juoksulenkkien ohella. Suht vähäisestä liikunnanmäärästään huolimatta voisi sanoa, että mustahiuksinen, siniharmaasilmäinen mies on vanhentunut arvokkaasti. Pysynyt nuorekkaana. Vaikka kasvoissa onkin jo iän merkkinä uurteita, voisi herraa luulla kolmikymppiseksi, vaikka ikää onkin jo reilusti yli neljänkymmenen. Mies kyllä kiittää geenjään ulkomuodostaan, eihän hänen äitinsäkään nyt niin vanhalta näytä. Hän pitää myös ruokavaliotaan osasyynä nykyiseen ulkoiseen olemukseensa; Conte ei ole syönyt lihaa pariinkymmeneen vuoteen, lukuunottamatta niitä muutamia kertoja, kun hän ei ole kehdannut tai pystynyt kieltäytymään liharuokavaliosta.

Tyylistään mies ei ole tinkinyt sitten yhtään vuosien ratossa. Hän on nähnyt monien ikätovereidensa leikkauttavan hiuksensa ja laittavan siistimpää vaatetta päälle. Ei Contelle ole moisia edes mieleen tullut. Ei hän nyt sentään enää kulkisi haaroista puhkikulutetuilla farkuilla keskellä New Yorkia, sen verran on miekkonenkin jo itseään hillinnyt.

Korut ovat aina olleet iso osa miehen tyyliä. Korvakoruja saati muita lävistyksiä ei hän ole kehoonsa mennyt hankkimaan, mutta kaikkea muuta killuketta löytyy.

Ulkoisesti Conte on naisellisen miehekäs. Mustiksi värjätyt, alkujaan vaaleat hiukset verhoavat puolipitkällä leikkauksella tasaisen soikeita kasvoja, jotka ottavat neliömäistä muotoa leuan kohdilta. Pohjoismaiset sukujuuret ovat selkeästi esillä miehen iholla, joka ei mitään kovin tummaa sorttia ole, vaikka vähän onkin väriä ottanut. Huomiota miekkosessa kuitenkin herättävät jäänsiniset, suoraan sieluun tuijottavat silmät. Väsyneenoloisen ilmeen ihmettelykin jää muilla täysin taka-alalle säihkysilmien paljastuessa joko tummien aurinkolasien tai silmille karanneen otsatukan takaa. Aika-ajoin mies vielä rajaa silmänsä enemmän tai vähemmän paksulla kerroksella tummaa silmämeikkiä vain korostaakseen katseensa pistävyyttä. Erikoisista tapittimista on kuitenkin haittansa. Ei se huomion saanti niin paha ole kuin valonarkuus. Kirkkaat valot kun kipeyttävät äijänkäppänän silmiä varsin nopeast. Näissä tapauksissa paksut aurinkolasit tulevat enemmän kuin tarpeeseen. Asusteet ovat muutenkin herralla kovassa suosiossa. Etenkin sormukset, joita hän omistaa varsin mittavan kokoelman arvokkaista timanttikoristelluista aina perinteisiin torimyyjien kauppaamiin rihkamoihin. Pääasiassa nämä kuitenkin ovat hopeansävyisiä pienillä, satunnaisilla väriläikillä. Näyttävyys on kuitenkin se pääasia, täysin päinvastaisesti verrattaessa miehen rannekkeisiin. Nämä kun yleensä ovat varsin yksinkertaisia, kuten kettinkikuvioisia tai perinteinen ranteen ympäri solmittava nahasta punottu köynnös. Kummassakin korvanlehdessä riippuvat korvakorutkaan eivät mitään sen kummempia ole kuni kaksi perinteistä, pienikokoista rengasta. Ateismisentyylisestä maailmankatsomuksestaan huolimatta miehellä riippuu kaulassaan usein läjä erilaisia ristiriipuksia. Ihan vain siksi, että ne näyttävät päällä hyvältä. Pahemmin hän ei ajattele erilaisten logojen merkitystä kunhan vain päällepantava näyttää kauniille ja mukavalle yllä.

Miehen vaatetustyyli on silmiinpistävän rockhenkinen. Ja varsin yksivärinen. Mustaa löytyy ja paljon, jopa kesäkuumalla. Joitakin väriläiskiä miehen päivittäisissä vaatteissa kyllä on nähtävillä, mutta tämäkin on pääsääntöisesti hopeista joko vyönsoljista, koruista tai niiteistä. Tatuoidut käsivarret ovat pitkälti samaa sarjaa vaatevärjäyksen kanssa; tummaa satunnaisella väriläiskällä. Matala kipukynnys onkin estänyt miestä ottamasta itselleen yhtään sen enempää kuvia mitä nyt omistaa, vaikka kovasti hän haluaisikin kehoaan koristella enemmän ja enemmän. Ei sentään niin paljoa, että oma iho ei enää alta paistaisi, mutta ei muutama kuva ikinä haittaisikaan.
Muutaman näkyvän arven mies on käsivarsiinsa onnistunut saamaan. Nämäkin ovat itseaiheutettuja, mitäs meni suutuspäissään heiluttelemaan puukkoa.

Mies on varsin nirso ja katsoo tarkkaan ennen kuin jotakin suuhunsa laittaa. Kuten paistettu sipuli näyttää jo niin ällöttävälle, että sellaista ruoassaan nähdessään hän pääsääntöisesti erottelee ne erilleen ja jättää syömättä. Iän myötäkään hän ei ole oppinut tästä eroon. Hän on muutenkin todella hankala syömäri. Hän saattaa syödä parikin viikkoa putkeen tiettyä ruokalajia ihastuttuaan siihen täysin. Yhtä äkisti tämä into kuitenkin voi lopahtaa kuin se alkoikin ja sitten harmittaa, kun kaapit on täynnä tuon aterian valmistusta tarvittavia aineksia. Kaksikymmentä vuotta mies on kuitenkin pysynyt valitsemallaan linjalla, lihaa hän ei syö. Kalastakaan hän ei pahemmin välitä, mutta kummassakin tapauksessa hän kyllä tekee poikkeuksen, jos joku sattuu tarjoamaan. Maitoakaan hän ei ole kymmeneen vuoteen juonut ja pyrkii sitäkin välttämään korvikkeilla. Muutenhan hän on oikea herkkuperse, kaikki epäterveellinen maistuu. Eikä liikuntakaan oikein nappaa. Mitä nyt se välttämätön, jotta jaksaa lavalla pistää shown käyntiin.

Lola Hoyle tunsi olevansa onnensa kukkuloilla päästessään matkaamaan isoäitinsä kotimaahan, Ruotsiin, kuultuaan tuolta koko lapsuutensa niin paljon ihania tarinoita maasta sekä opittuaan kohtuullisen hyvin kieltä vanhukselta. Paljoapa ei nuori neito tiennyt lähtiessään vuonna 1957 lomailemaan vanhaan Lundin kaupunkiin. Etenkään kuinka paljon se tulisi hänen elämäänsä muuttamaan. Jo toisena päivänään maassa hän tapasi itseään kolme vuotta vanhemman herrasmiehen ja loput kymmenen kesäistä päivää kaupungissa menivät turhankin nopeasti Petter-nimisen miehen kanssa kuherrellen. Suku piti 21-vuotiasta päästään vajaana, kun hän päätti lähti takaisin Etelä-Ruotsiin, vain päästäkseen vihille elektroniikkatehtaalla työskentelevän, 23-vuootiaan miehen kanssa. Vaikka häitä juhlittiinkin syksystä ’59, sai pari epätoivoisesti odottaa esikoistaan heille pitkät kolme vuotta. Herman Petter Jens syntyi syksystä ’62. Keväällä ’64 taas syntyivät kaksoset Jöran Ivar sekä Jon Per. Miltei neljän vuoden päästä parille siunaantui vielä yksi poika, se pahnanpohjimmaisin, Caspär Jerry Miltton Sundén.

Vaaleahiuksisen pojan lapsuus oli juuri sellaista, mitä tavalliselta kyysikymmen- ja seitsemänkymmentälukujen vaihteessa vastavalmistuneessa lähiössä elävältä, keskiluokkaiselta perheeltä voi vain odottaa. Isä työskenteli parinkymmenen kilometrin päässä Malmössä. Äiti hoiti kotitaloutta. Pojat viilettivät päivät pitkät ulkona muiden pihan kakaroiden kanssa. Vaikka pikkuinen oli yksi nuorimmista pihan muksuista, ottivat isommat pojat hänet mielellään mukaan leikkiin, eikä poika koskaan kuullut vastaväitettä ”du är för liten”. Kerran poika sai jopa olla inkkarileikeissä seriffi, mihin rooliin moni neluvuotias ei päässyt. Syy siihen, miksi isommat pojat ottivat mielellään pienen mukaansa oli selkeä; hänet oli helppo manipuloida tekemään sellaisia hommia, joissa saattoi jäädä kiinni. Kuten omena- ja marjavarkauksiin läheiselle omakotitaloalueelle. Kukapa aikuinen olisi suuttunut pienikokoiselle, vaaleahiuksiselle, suurisilmäiselle ipanalle, vaikka tämän kiinni saisivatkin jostakin pahanteosta.
Muksuna poika totteli lempinimeä Unge, ipana Asuinmaan vaihtuessa nimi vääntyi muotoon Conte, joka on amerikkalaiseen suuhun helpommin äännettävissä. Tähän päivään asti nimi on säilynyt ja sillä hän itsensä yleensä esitteleekin. Monikaan ei häntä enää Caspäriksi kutsu, mitä nyt vaimo sekä äiti mieluummin tuota nimitystä käyttävät.

Vuosi 1973 oli rankka koko perheelle. Tammikuussa joukko pihapiirin lapsia viettää riemukasta päivää kerrostaloalueesta lyhyen kävelymatkan päässä sijatsevan, voimakasvirtaisen joen kupeessa jääkiekkoa pelaten. Leuto talvi oli kuitenkin petollinen ja jäät heikot. Vanhemmat olivatkin varoittaneet lapsiaan pysymään mahdollisimman rannassa, jos joelle oli ihan pakko mennä. Eräs kaveruskaksikko erkanikin muusta porukasta, tarkoituksenaan luistella kilpaa vastarannalle. Vanhempia olisi kannattanut kuunnella, mutta myöhäistä sellaista on enää todeta kun kaksikko vajosi jäihin. Kaveri onnistui kampeamaan itsensä takaisin jäätikölle. Jöranin ruumis löydettiin kolmen päivän kuluttua jään alta parin sadan metrin päästä alajuoksulla. Hautajaisten jälkeen pakkasi Sundénin perhe kimpsunsa ja kampsunsa muuttaakseen äidin kotiseudulle Minnesotaan.
Petter-isä oli kärsinyt jo monta vuotta omituisista kohtauksista, joissa osa hänen kehoaan muuttui täysin toimintakyvyttömäksi sangen nopeassa ajassa. Tuo tila saattoi kestää useitakin tunteja. Huonosta terveydentilastaan huolimatta oli mies viivyttänyt perusteellisiin tutkimuksiin hakeutumista syystä tai toisesta. ”I'ts not that bad”, mies tapasi sanoa perheelleen. Eipä se siitä kuitenkaan helpottanut. Lokakuinen päivä oli sujunut erinomaisesti; Petter oli viettänyt todellista laatuaikaa nuorimman poikansa, Conten kanssa. Kaksin kotona vietetty isä ja poika –hetki vain sai karun lopun isäpapan lyyhistyessä takapihan puiselle penkille kesken lautamajan rakennusurakan. Viisivuotias pellavapää oli täysin pihalla mitä tapahtui. Kyllä hän ymmärsi, ettei isillä ole kaikki nyt kunnossa, mutta mikä hänellä oikein oli? Pienet sormet takertuivat nukkaantuneen villapaidan hihaan kangasta nykien. ”Pappa, pappa?”, poika alkoi jo hätääntyä. Tämä ei ollut enää yhtään hauskaa. ”Pappa!”, kyyneleet valuivat vuolaasti alas sinisistä silmistä kastellen vielä lapsen pyöreyttä omaavat, punertavat posket. Sinisestä hihasta retuuttaminenkaan ei auttanut, isä ei paljoakaan reagoinut. Shokkiin vajonnut pieni poika ei missään vaiheessa huomannut paikalle ilmaantunutta, metelistä huolestunutta naapuria, ambulanssia, kotiin palanneita veljiään saatika äitiään. Maailma näytti pelkältä harmaalta, sekavalta mössöltä. Samanlaiselta kuin televisiossa näytti joskus, kun lähetyksessä oli ongelmia. Äänetkin tuntuivat olevan samanlaista suhinaa ja kohinaa. Moneen viikkoon pikkuinen ei suostunut puhumaan kenellekään. Traumatisoitunut mieli pysyi mieluummin omissa oloissaan tuossa harmaassa maailmassa. Viisivuotias oli ymmärtänyt selkeästi, ettei enää näkisi isäänsä. Poika oli aina ollut isin pikku pallero, ja ajatuskin ilman supersankarimaista hahmoa perheessä millään ei ollut enää väliä. Jöraninkaan kuolema ei ollut aiheuttanut pojalle moista traumaa. Isoveli oli toki ollut ipanalle yksi sankareista, mutta pieni mieli ei ollut sisäistänyt perheenjäsenen lopullista poismenoa. Ennen kuin nyt. Conte-ressu suri nyt kahden ihmisen menetystä kerralla.
Isä oli sairastanut tietämättään hypokaleemista periodista paralyysiä, joka aiheuttaa hetkellistä lihasheikkoutta, pahimmassa tapauksessa ajoittaista paralyysiä. Sairaus oli lamaannuttanut miehen hengitystiet. Koska tauti on perinnöllinen, tarkkailltiin jokaista poikaa tiiviisti säännöllisillä lääkärikäynneillä vuosien ajan. Hermannilla todettiin sairaus 24 –vuotiaana. Conte aloitti lääkityksen jo 15-vuotiaana.

Conten voisi sanoa olleen suhteellisen helppo teini lapsuusvuosien traumoista huolimatta. Hän ei turhia kapinoinut yksinhuoltajaäidilleen eikä haastanut riitaa muiden ikäistensä kanssa. Ei notkunut yömyöhään kotona eikä tullut humalassa rymyten kotiin. Vuonna 1986 keskenkasvuinen mies alkoi kaveerata yhä enemmän musiikkipiireissä olevien ihmisten kanssa. Hänhän oli itse soittanut kitaraa kymmenvuotiaasta asti, mutta ei pitänyt itseään minään kummoisena itsekritiikkisyytensä vuoksi. Virtuoosiksi hän kuitenkin osoittautui ja monet häntä kyselivätkin mukaan soittohommiin kanssaan. Conte oli mukana ties kuinka monessa, mitäänsaamattomassa kokoonpanossa. Tämä pelkkä autotallissa treenaaminen silloin kuin jaksoi alkoi häntä nopeasti vituttamaan. Hän halusi päivä päivältä yhä enemmän päästä maineeseen soitannollaan, etenkin nyt kun hän alkoi uskoa omiin kykyihinsä. Oiva tilaisuus tarttuikin, kun hän kuuli puskaradion välityksellä, kuinka New Yorkissa olisi suht hyvin mainetta kerännyt bändi, jolla olisi kitaristin paikka auki. Eipä siinä muu auttanut, kuin pakata muutama kerros vaatteita reppuun, ottaa kitarasalkku messiin ja matkustaa päälle sata mailia Scranton kaupungista kohti unelmaa. Turhaksi reissuksi tämä ei jäänyt, sillä sille tielle yhdeksäntoistavuotias jäi. Collegeopinnot jäivät kesken. Helppo alku uudessa suurkaupungissa ei kuitenkaan ollut. Nuorukainen nukkui milloin kenenkäkin kaverinsa nurkissa ja pummasi rahaa ruokaan, ellei joku jalomielinen sitä hänelle tarjonnut. Omaa asuntoa hän ei vaivautunut etsimään, sillä luotti Velvet Bonesin pääsevän vielä pidemmälle, kuin pelkkään klubikeikkailuun. Sama haave oli myös muilla pojilla, Lucasilla, R.C.:llä ja Eddyllä.
Jatkuva itsensä mainostaminen tuotti tulosta. Yhä usempi ihminen sai tietoonsa nelihenkisen rockbändin New Yorkin kaduilta. Maineen myötä tuli myös rahaa. Ja rahallahan tunnetusti saa. Päälle parikymppisenä Conte vihdoin sai hankittua itselleen oman asunnon Bronxista. Mikään lukaali se ei ollut, mutta juuri sopiva bilekäyttöön. Voi pojat sitä nuori juhlikin. Jos hän ei ollut kiertämässä maata, bänditreeneissä tai suunnittelemassa uutta pitkäsoittoa, oli hän rellestämässä. Tätä jatkui aina yhdeksänkymmentäluvun puoliväliin. Mikään äidin kultapoika hän ei enää ollut. Vielä vähemmän sen jälkeen, kun Conte teki tuttavuutta kokaiinin kanssa. Olihan hän jo useamman vuoden nautiskellut ganjaa, mutta tämä se vasta tuotti hyvänolonfiiliksiä. Heroiinikin kuvissa kävi, mutta se tapaaminen päättyi vain sairaalareissuun ja parempi tuo laittomuus oli jättää täysin huomiotta jottei pahempaa sattuisi. Kliseistä rock n roll –elämäähän Conte viettikin. Ja mikäs siinä valittamaan, ainakin hauskaa hänellä oli. Välillä saatettiin mennä pikkuisen liian ylikin, mutta päivän-parin tauko riitti, jotta päästiin taas jatkamaan. Totta puhuen ei hän olisi pidempääkään pystynyt olemaan erossa alkoholista, johon hänellä oli muodostunut aikamoinen riippuvuus. Sitä oli saatava aikaisintaan jo herätessä. Jos yöllä edes tuli nukuttua. Miehen tuonaikaista kuntoa voiso nätisti kutsua paskaksi. Viinaa ja kokaiinia – todella fiksu yhdistelmä. Tämän kyllä huomasi sokeampikin ihminen päällepäin; riutunut ja pöhöttynyt keho, unohtuneen ruokailun aiheuttamaa alipainoa, agressiivista ja sekavaa käytöstä. Yleisöään hän ei kuitenkaan koskaa pettänyt. Niin pitkälle hän ei koskaan mennyt, idan ympi-idioottikaan mies ei ole. Vaikka hän olisikin valvonut pari päivää putkeen ja väsymys alkoi painaa päässä, sai hän yleisöstä tarvittavaa energiaa perseelle potkimiseen ja jaksamaan vielä parin tunnin ajan, ennen kuin simahtaisi syvään uneen lavalta päästyään. Aina hän ei edes ehtinyt kitaraansa ottaa pois kaulasta.
Pientä rauhoittumista mies kuitenkin koki muutaman vuoden ajaksi vuosituhannen loppupuolella hänen tavattua kuvankauniin naisen. Olihan miekkonen ennenkin ollut suhteessa – useassa sellaisessa – mutta tämä oli jotakin ihan muuta. Ikävä kyllä kaikki päättyy aikanaan, niin tämäkin suhde. Neljä vuotta siinä meni, ennen kuin nainen kylmästi ilmoitti suhteen olevan tässä. Ilman sen kummempia perusteluita. Juuri kun Conte oli päässyt täysin kuiville pitkän ja epävakaan riippuvuustaiton tuloksena. Ei siinä sitten muuta kuin vajoaminen vielä syvemmälle itsetuhoiseen käytökseen. Tällä käytöksellä oli tietenkin haittavikutuksensa. Miehelle on ilmaantunut ongelmia puhumisen kanssa. Hän unohtelee helposti sanoja, kieli menee vähänkään nopeammalla temmolla puhuttaessa jatkuvasti solmuun, sanomisia on mietittävä jottei puhe olisi pelkkää höpönlöpöä. Kuten arvata saattaa, on tämä todella piinaava vaiva.

2002, kevät. Totaalinen romahdus. Conte huitoin kitarallaan ympäri treenikämppää, tuhoten kolme muuta kitaraa sekä bassorummun. Kaikki vain parissa, kiivaassa, raivon täyttämässä sekunnissa. Yhtä nopeasti hän kirmasi ulos huoneen ovesta, käytävää pitkin piskuiseen keittiötilaan, uhkasi kuohia jokaisen lähelle pyrkivän käteensä saaneella puukolla. ”Dra åt helvete!”, ”fuckfuckfuckingfuck…”, ja muut rumat hokemat raikasivat miehen suusta välillä ärtyneemmin, nyrkkiä heristellen, välillä kuin hän olisi purskahtamassa itkuun. Pari tuntia sekä muutama verestävä haava omassa käsivarressa tarvittiin, ennen kuin herra päätti lopulta rauhoittua ja kaikota häpeissään paikalta, luikkien käytävällä kuin koira häntä koipien välissä, sanaakaan sanomatta. Häpeissään mies oli siitä, miten pienestä hän oli taas pimahtanut; kaksi hassua väärää nuottia muutenkin hankalassa ja uudessa kappaleessa. Mutta kun perfektionismi sekoitetaan pitkäaikaiseen ryypiskelyyn, univajeeseen, kokaiiniin, paranoidiaan, lääkkeiden sekakäyttöön, kolottaviin lihaksiin, puutteeseen, velkoihin, alati loppuneisiin savukkeisiin, nälkään, ahdistuneisuuteen, vihaan, yksinäisyyteen ja ties mihin psyykkisesti ja fyysisesti ihmistä vahingoittaviin seikkoihin, oli pommi valmis räjähtämään. Pieniä purkauksia oli kyllä ilmaantunut. Ihan kuten tulivuorikin hönkii ensin varoitusmerkkejä pitääkseen ympäröivän eliökunnan varpaillaan ennen totaalista, täysin varoittamatonta posahdusta. Conten elämä oli yhtä jojoilua terveellisen ja tappavan elämäntavan välillä aina 80-luvulta asti. Mutta viimeiset neljä vuotta olivat olleet pelkkää alamäkeä. Eritoten vuosituhannen vaihteen jälkeen. Mies ei enää muistanut päivää, jolloin hän olisi ollut selvinpäin. Joko viinaa, lääkkeitä tai kokaiinia. Vielä parempaa, jos kaikkea kolmea vielä samalla kertaa. Muutama sairaalakäyntikään ei miestä saanut lopettamaan. Vieroitushoitoihin hänet raahattiin viidesti vuoden sisällä, mutta eivät ne kestäneet kolmea päivää pidempään. Nyt miehen tosin oli valittava joko Velvet Bones tai narkkarielämä muiden kyllästyttyä jatkuvaan kitaristin pinteestä pelastamiseen. Mies vain tarvitsi ensin rutkasti aikaa itsensä kasaamiseen ja kuiville pääsyyn, ennen kuin musisointihommia pystyttiin taas jatkamaan. Laitokseen hän ei enää olisi menossa itseään hoitamaan, niitä herra oli nähnyt jo ihan tarpeeksi. Vietti vetikin kohti Ruotsia, jonne hän päätyi asustamaan puolen vuoden ajaksi. Voi pojat oliko tuo päätös lähteä takaisin synnyinkulmille Lundiin viisain päätös mitä mies oli hetkeen tehnyt. Viimeinkin Contella oli aikaa ajatella. Oikeasti ajatella. Äijä oli jo kolmekymmentä viisi, eikä ollut saanut mitään aikaiseksi. Olihan hänellä maailmanluokan bändi, mutta nyt puhutaan ihmissuhteista. Hän ei tuntenut kovin hyvin muita, kuin bändin köriläät. He olivat Conten kanssa samaa ikäluokkaa, mutta jokaisella heillä oli jo avioliitto tai edes yksi takana sekä lapsia. Niin kauas kuin ruotsalaissyntyinen kitaravirtuoosi vain jaksoi muistella, oli hän aina halunnut itselleen perheen; vaimon sekä lapsia. Joku voisi sanoa sitä tylsäksi elämäksi, mutta sitä mies halusi. Hän vain olisi ollut mitä kamalin aviomies sekä isä, aina juoksemassa päihteiden perässä. Omien lasten perässä miekkonen kuitenkaan ei tulisi koskaan juoksemaa kun, no, minkäs sille voi jos tuhkamunalla on siunattu vaikka kuinka viriili muuten olisikin. Toisaalta mietiskelylomansa aikana Conte saattoi huokaista helpotuksesta, että oli syntynyt aikaansaamattomien pikku-uimareiden kera. Ties montako äpärälasta hän olisi tähän maailmaan jo jättänyt jälkeensä. Eikä hän haluaisi yhdenkään kärsivän perinnöllisestä sairaudestaan. Kolmetoistakesäisestä asti mies on potenut särkeviä olkapäitä, piinaavaa aamujäykkyyttä muuallakin kuin nivusissaan, jatkuvaa pilleri- sekä piikitysrumbaa sekä pelkoa ennenaikaisesta kuolemasta. Mutta vaikka pääosa kuukausien vetäytymisestä olikin kuunut ankeiden asioiden pohdinnassa, oli se juuri sitä, mitä miekkonen tarvitsi. Conte tunsi vihdoin päässeensä yli kaikista niistä kuolemista ja rakkauksiensa menetyksistä, joita hän oli elämässään joutunut kokemaan.
Conte avioitui syvästi rakastamansa naisen kanssa loppukesästä 2011 viiden vuoden seurustelun jälkeen. Adriennen ja Conte olivat tunteneet toisensa jo yhdeksänkymmentäluvun puolivälistä lähtien yhteisten kavereiden kautta. Kaksikolla oli aina ollut lämpimät välit, mitä nyt herra niitä olikin sabotoinut omalta osaltaan sekoilullaan. Jokin kuitenkin oli aina vetänyt heidät taas viettämään yhteistä aikaa, vaikka minkälaisia ystävyysongelmia olisikin matkalla ollut. Olihan Conte saanut naikkoselta tukeakin yrittäessään rimpuilla kuiville ongelmiensa syövereistä. Voisipa myös sanoa herran olleen ihastunut, ei vaan rakastuneen, naiseen jo useamman vuoden ajan, mutta ei koskaan uskaltanut mitään asiasta sanoa. Salaa hän olikin iloinen Adriennen ja tämän miehen erottua. Tiesihän Conte sen, että parin ero oli ollut varsin riitaisa sekä naikkonen oli raskaana entiselle miehelleen. Ei siis mikään kovin kaunis tilanne. Itsekäästi hän kuitenkin ajatteli, että nyt olisi tilaisuus saada tuo kuvankaunis ja mahtavaluonteinen nainen itselleen. Kovasti Conte olikin kahden lapsen yksinhuoltajan apuna. Sekä pysyi suhteellisen selväpäisenä. Alkoholiakin meni enää kohtuudella. Eipä hän sitä nyt kokonaan olisikaan lopettamassa, onhan se hyvä välillä vähän irrotella. Mutta tällä kertaa suurinpiirtein kohtuuden rajoissa.
Vasta vuonna 2005 uskalsi Conte-nössö vihdoin tunnustaa ihannoimalleen naiselle tunteensa. Olihan se ollut selvää jo usean vuoden ajan, mutta nyt hän otti asian oikein kunnolla puheeksi. Umpikännissä. Saman tunnustuksen hän kuitenkin toisti seuraavana iltana kaksikon mennessä nukkumaan. Tällä kertaa mies oli täysin selväpäisenä. "Sleep well, my love", ovat vielä tänäkin iltana ne sanat, jotka mies sanoo rakkaalleen sänkyyn kömpiessään.
Pelkkää ruusuista maisemaa kaksikon suhde ei kuitenkaan ollut. Conte kun tahattomasti lähti sabotoimaan pariskunnan vasta alkanutta liittoa. Ties kuinka monta vuotta hän oli pystynyt olemaan täysin pelkän alkoholin varassa. Jopa tupakointi oli loppunut. Mutta asiat kääntyivät täysin päälaelleen. Kokaiini, 80-luvun kultahuume palasi taas kuvioihin. Sen piti jäädä vain viattomaan yhteen kertaan vanhojen aikojen muistona, mutta toisin kävi. Menipä hän jopa niin pitkälle, etä piti tuota laittomuutta kotonaan.
Mitään kiirettä kaksikko ei pitänyt suhteen virallistamisella. Tutuilleen he sanoivat olevansa vain hyviä kaveruksia, mikä kyllä sinällään piti paikkaansa. Paljompa he viettivät aikaa yhdessä, niin kahdenkeskeisiä romanttisempia aikoja kuin myöskin viihdyttäviä hetkiä lapsikaksikon kanssa. Vuoden kuluessa he kuitenkin myönsivät seurustelevansa ja toisen vuoden kuluttua nelikko jo asuikin saman katon alla. Lapsista Conte piti luonnollisesti huolta kuin omistaan. Kumpaakin lasta kohtaa hänellä kasvoivat vahvat, mutta erilaiset siteet. Ruby-tyttö on juuri sellainen pieni prinsessa, jota voi hemmotella niin paljon kuin sielu sietää. Richie taas oli kiinnostunut musiikista, minkä parissa kaksikko pystyi viettämään rutkasti aikaa soitannan, keikkoillakäynnin ja muun aiheeseen liittyvän parissa. Talvesta 2010 ehti jo innostua, että nytkö se tuore vaimo onkin paksuna. Olisihan se miehelle ollut unelmien täyttymys, etenkin kun aina oli kuvitellut, ettei koskaan ipanaa kykenisi hankkimaan. Vääräksi hälytykseksihän tämä kuitenkin osoittautui. Adriannen stressitaso oli noussut jo niin ylös, että kehokin alkoi tehdä tepposiaan. Vuodenmittainen avioliitto kun oli alkanut vähän rakoilemaan ja mies aloitti kokaiinin uudelleen. Kenelle vain tulee sellaisesta ylimääräisiä paineita. Conte oli kyllä selkeästi kärryillä, missä jamassa liitto oikein oli. Huumeetkin olivat palanneet kuvioihin varsin salakavalasti. Viime kerrastakin oli kulunut jo viitisen vuotta, ja tämä uudelleen koukkuun jäänti oli ollut suoranaisen tapatottumuksen aikaansaannos. ”One time won’t hurt you”, oli hän ajatellut nauttiessaan tuttavansa luona valkoista pulveria. Mutta sitte sitä olikin saatava lisää. Yhä uudelleen. Sen verran viisas mies kuitenkin oli, ettei laittomuuksia harrastanut lähelläkään lapsia. Parikuukautinen vieroitus kuitenkin tuotti tulosta. Mies pääsi kuiville. Ja siinä samalla tupakointikin jäi. Syöpäkääryleitä hän ei olekaan sen koommin polttanut ainokaistakaan, mutta huume on silloin tällöin houkuttanut mukaansa. Ei sentään ongelmaksi asti, pelkkään viihdekäyttöön se on jäänyt. Myös vaimo on tästä kiitellyt, vaikka kovasti hän kannustaisi miestään jättämään sen täysin. Kokaiinin kanssa olikin yhtä jojoilua, mutta aina vain parempaan suuntaan mies suunnistaa vaimon tuen saattelemana. Uusi addiktiokausi tosin kolkuttelee jo ovella…